Myssy Ystävänpäiväksi

Ystävänpäivää hyvät ystävät!

Havahduin tässä, että ystävänpäivä on tulevana lauantaina, jolloin työtoverini ei ole enää paikkakunnalla. Hän tässä ajat sitten kertoi, että yksi tekemistäni myssyistä on lähtenyt omille teilleen ja että hän kaipailee sitä kovin. Päätin, että heti kun tulee aikaa, kudon hänelle uuden. Onneksi olen tallentanut neulepäiväkirjaani edellisen myssyn tiedot.
Siispä puikot viuhumaan!

Talventörröttäjät!

 Ei tuo myssy ihan noin huvittavalta päässä näytä kuin kuvauksessa. Kuvasin sen kiireessäni (kyllä eläkeläisillä on usein kiire!) moppilankarullan päällä.

Langaksi myssyyn valitsin ihanan tuntuisen Lana Crossin Inca langan. Väriksi valikoitui vaalean ruskea, (semne hiuka vaaliamp ko paffilaatiko ova).

 Tuo Inca lanka on ihanan tuntuista käsissä. Lanka on 100 % Baby Alpakkaa. Sitä oli myös hyvä ja nopsa kutoa.

 

Malli on Kauhavan Kangas-Aitan Silo-Pipo.

Puikkoina resorissa 3½ ja muuten myssyssä 4. Mallissa sanotaan, että neulo 7 kertaa pitsineuleen kerrokset, mutta minä tein niitä 10. Pipot saavat olla mielestäni vähän löysempiä eikä ihan päätä pitkin meneviä, sano tytär mitä sanoo!

Oikein kivaa ja iloista Ystävänpäivää kaikille ystävilleni vaikka ette nyt pipoa saakaan! Ajattelen teitä kaikkia ja jokaista erikseen lämmöllä!
Piki

Uusi lehti elämän kirjassa

Se on kuulkaas nyt sitten niin, että tämän Fammun leipätyö on tehty. Totta se on. Monta kertaa olen tätä tilannetta pohtinut ja kuvitellut, mutta nyt siitä tulee tosi. Viimeinen työpäivä on ohi. Vietän ansaittuja lomapäiviä, mutta en palaakaan lomalta töihin vaan eläkkeelle!

Aika huima ajatus. Sitä on vielä vaikea ymmärtää, vaikka sainkin kuulla paljon kauniita sanoja ja sävelmiä, ottaa vastaan kukkia, lahjoja ja halauksia. Sain paljon, paljon onnentoivotuksia ja kiitoksia.

Sain myös itse puhua ja liikuttua. Ei se kuulkaas niin helppoa ole. Ennen sitä kuvitteli, että eläkkeelle pääsy on helpotus. Minun kohdallani se ei ollut mikään pääsy eikä joutuminen vaan omasta vapaasta tahdosta tehty päätös. Aika tuli täyteen mutta päätös ei ollut helppo. Eikä se tunne vapaudesta myöskään ole helppo.

Elämässä kääntyy ihan uusi lehti. Se on kuin uusi kirja, josta ei voi tietää mitään etukäteen. Aikaisemmat suuret muutokset elämässä ovat olleet sellaisia, joissa on jotain odotettavaa, jotain uutta, jotain konkreettista. Mutta nyt, mitä odotan? Että pysyn / pysymme terveinä, hengissä, järjissämme?

Oikeasti onhan nyt myös paljon kivaa tulossa, mutta jotain on auttamattomasti takana. Olen tykännyt työstäni ihmisten parissa ja se arvatenkin vähenee, varsinkin täällä syrjässä asuessamme. 
Työkaverit eivät tietenkään katoa mihinkään, mutta ne yhteiset puheenaiheet ja kokemukset vähenevät. Mistä minä heille puhun? Siitä, miten kettu oli taas käynyt takapihalla ja syönyt leivänkannikat. miten nyt olen järjestänyt lankani, värin mukaan tällä kertaa. Mitä lapsenlapset ovat oppineet tai tehneet tai osaavat. Hei, niistähän puhuin jo työssä ollessanikin! Onhan noita aiheita.

Halusin vain sanoa, ettei se eläkkeelle jääminen ole pelkästään helpotuksen tunne, vaikka kyllä kai ajanmittaan sekin tunne tulee. Nyt on yhtä aikaa haikeaa ja ihanaa.

Kuvissa näkyvä neulottu nukke on yksi lahjoistani. Se on oikeastaan enkeli, jolla on siivet selässä. Nukke on neulottu Arnen ja Carloksen "Neulo kesä kotiisi" kirjan ohjeen mukaan. Siinä tuo nukke on Hippi! Eikö olekin ihana!

Entäs nämä kaikki kauniit kukat, jotka olen saanut! Kiitos tätäkin kautta kaikille ihanille ihmisille!

Opettelen olemaan kiireestä vapaa. Antamaan aikaani sille, joka sitä eniten tarvitsee. Olemaan läsnä silloin, kun minun toivotaan olevan paikalla. Opettelen olemaan surematta huomisesta, iloitsemaan käsillä olevasta ajasta. Opettelen olemaan joka päivä kiitollinen kaikista läheisistäni.
Lähden joka päivä ulos ja syön säännöllisesti. Hoidan huolella tätä vanhenevaa naista!

Piki

Virkatut pallot

Olikos se nyt viime kesänä (tai saattoi olla toissakin...), kun värjäsimme Kool-Aideilla lankoja Äidin kanssa. Viime kesänä (ja se oli ihan varmasti viime kesä!) aloitin niistä yhden projektin, joka vähitellen alkaa valmistua.

Jonna Hietalan "Kerällä. Kotiin ja ylle. 45 nopeaa käsityötä" -kirjassa oli kerrassaan valloittava ohje virkatuista palloista ja siitä sain inspiksen kokeilla näitä kotonakin. Muuten noudatan ohjetta täysin (niin kuin aina, koska en kestä tehdä vastoin ohjeita), mutta vanun sijasta laitoin sisukseksi massapallon. Niitä tietysti löytyi Äidin ehtymättömistä kaapeista. 

Tein palloja kolmessa eri väriskaalassa. Ne olisi tarkoitus yhdistää toisiinsa ketjusilmukkaketjuilla kolmeksi eri sarjaksi vähän niin kuin ne aivan ihanat La case de cousin paulin valosarjat, joista olen kauan haaveillut (ja joista myöhemmin lisää). Kuvittelin jo saavani nämä valmiiksi Pikkuisille joululahjoiksi, mutta eipä siinä niin käynytkään. Vaan onhan noita merkkipäiviä tulossa jatkuvasti lisää!

Värikästä viikkoa!

inari

Orkideat ikkunoilla

Olen vuosien varrella luopunut kaikista muista kodin kasveista paitsi orkideoista. Mutta orkideoissa minulla sitten onkin se periaate, että enemmän on enemmän.

Sen periaatteen mukaisesti niitä sitten kertyykin vähän jokaiselle ikkunalaudalle. Muuton aikana annoin muutaman poiskin, mutta pääsääntöisesti en raaski luopua niistä yhdestäkään. Orkideaahan ei kannata missään tapauksessa heittää pois, vaikka se lopettaisi kukkimisen. Se kyllä alkaa kukkia uudestaan ennemmin tai myöhemmin. Yleensä myöhemmin. Ainakin osa minun kasveistani kukkii harvemmin kuin kerran vuodessa. Mutta niin kauan kun on hengissä, saa meillä olla. Siitä pidetään kiinni.

Kierrätän kukkien paikkoja sen mukaan, missä vaiheessa kukkimistaan ne ovat. Lepäävät yksilöt saavat nuolla haavojaan ja kasvattaa uusia lehtiä esimerkiksi makuuhuoneessa. Siellä ei ole niin väliä, miltä näyttää. Nupullaan olevat ja kukkivat pääsevät sitten paremmille paikoille oleskelutiloihin. Parhaimmillaan olevat saavat esitellä upeita kukkiaan ruokapöydän kaunistuksena. 

Ennen uppokastelin orkideojani, mutta sillä tyylillä ne eivät oikein menestyneet vaan kuihtuivat vähitellen pois. Nykyisin teen Anoppini ohjeiden mukaan ja kastelen kukkia kerran viikossa noin pari senttiä ruukun pohjalle. Lisäksi annan lannoitetta (tikkuja tai nestemäistä, mutta orkideoille suunnattua) muutaman kuukauden välein. Sillä tyylillä Anopillani on valtavasti kukkivat orkideat. Minulla ei ihan samanlaiset. Mutta en toisaalta kastelekaan niitä yhtä säännöllisesti tiettynä viikonpäivänä enkä muista antaa lannoitettakaan kuin joskus. Onneksi nämä ovat anteeksiantavaista sorttia, joten ne pärjäävät tällaisella vähän huolimattomammallakin hoidolla. (Ja ainahan voi ostaa uuden, jos yksikään olemassaolevista ei satu olemaan kukassa.)

Uudessa kodissa on tullut vastaan yksi uusi ongelma: osa orkideoista tekee kukkavarret ja nuputkin, mutta nuput kuihtuvat ennen kukkien avautumista. Se on tosi sääli. En keksi sille muuta selitystä kuin ikkunalaudat, joiden alapuolella on kuumalla paahtava patteri. Se ei taida olla ihan optimaalinen paikka orkideoille. Mutta parempaakaan ei ole, joten näillä on mentävä.

Vanhin (ja tärkein) orkideani on jo viisi vuotta vanha. Ostin sen sitä hetkeä varten, kun aviomieheni (silloinen potentiaalinen poikaystäväehdokas) tuli käymään luonani ensimmäistä kertaa. Se myös kukkii kaikista ahkerimmin: kaksi tai kolme kertaa vuodessa ja aina pitkään kerrallaan. Sen hengissä pitäminen aiheuttaa jo tietynlaisia paineita. Ehkäpä se ansaitsisi tänä keväänä vähän isomman ruukun pysyäkseen jatkossakin yhtä elinvoimaisena.

Tammikuusta on selvitty (jee!), joten voinee kai jo sanoa kevätterveisin ja ihanaa viikon alkua toivottaen, inari

Maalaismaisema

Tänä aamuna heräsin hienoon maisemaan. Lunta oli satanut eikä kukaan ollut vielä kulkenut hankea pitkin.



Oikeastaan oli kyllä kulkenut, muttei juuri tuosta paikasta. Ihailin sinistä hetkeä keittiön  ikkunasta, kun havahduin; mitä tuo Martta (tyttären koira) täällä tekee! Mistä se siihen ilmaantui? Tarkemmin katsottuna sillähän oli iso ja tuuhea häntä. Supikoira! Siinä se lyllersi rapun edustalla eikä sillä ollut mihinkään kiire. Lönkötteli eilen kolattuja polkuja pitkin. Viisas eläin. Säästyy voimia kun ei tarvitse lumihangessa tarpoa.
Missäköhan se asuu? Meidän perimmäisessä suulissammeko?

Edellisenä päivänä siitä kulki kettu. Mitenköhän ne tulevat keskenään toimeen?
Uskallanko päästää koiran yksin ulos?
Maalla on kuitenkin mukavaa. On oma rauha!

Sen huomaa usein vasta sitten, kun liikahtaa sieltä ihmisten ilmoille. Vaikka Helsinkiin blogikaverin luokse.

terveisin Piki

Tupsupipo

Olen haaveillut pitkään tupsupiposta (jollainen on kaikilla!), mutta en ole saanut aikaiseksi sellaista hankkia. Viime viikonlopun flunssasta oli se hyöty, että nyt minullakin on sellainen. Tai oikeastaan puolikas, sillä ensimmäisestä tuli liian iso ja joudun kutomaan uuden. Sovitan ensimmäistä Äidille, joka tulee huomenna kylään. Ei niin, että hänellä olisi isompi pää kuin minulla vaan koska hänelle voisi sopia taittoreunainen pipo, joka ei minulle sovi. Tuo pipo nimittäin vaatii taittamisen reunasta tai muuten se löpsöttää ylhäältä. Tosin Äiti lienee tarpeeksi boheemi myös löpsöttävän pipon käyttäjäksi!

Eikös olisikin söpöä, jos meillä olisi äiti-tytär -pipot, kun menemme huomenna lounaalle yhteen hipsteri-pizzeriaan?

Ohje pipoihin oli täältä uusilta Novitaknits-sivuilta. Yritin tehdä koon ohjeen mukaan, mutta saattoihin se silti mennä pieleen, koska en oikein hallitse noita lankojen keskinäisiä vaihtamisia (minulla oli siis eri lanka kuin ohjeessa). Välillä aina yritän perehtyä asiaan, mutta inspiraatio menee, jos liian kauan vekslaa. Siispä yrityksen ja erehdyksen kautta eteenpäin!

Lankana minulla oli tällainen aivan ihana, pehmeä ja ylellinen Puno Gepard -lanka, jonka olen ostanutkin tästä linkin takaa löytyvästä liikkeestä. Jospa raaskisi aina kutoa tällaisista langoista, olisi elämässä koko ajan jotain luksusta.

Pitäisikö alkaa panostaa langoissa mielummin laatuun kuin määrään? Äiti, tuletko mukaan?!

Tupsuunkin jouduin etsimään neuvoja... Auts! Löysin täältä oikein hyvän ja selkeän ohjeen.

Terveisin
inari

Täällä ollaan - vaikkei siltä näytä

Hei, me ollaan hengissä! Vaikka ollaankin näin tylsiä blogin pitäjiä, että pidetään vuosi taukoa mitään ilmoittamatta. Mutta on tässä tainnut molemmilla vain olla vähän hässäkkää. Vaan eipä hätää, Äiti on jäämässä eläkkeelle(!), joten kyllä tämä taas tästä.





Minulla meni melkein koko viime vuosi muuttopuuhissa. Voin nimittäin sanoa, että mieheni luonteella ei ole kovin helppoa myydä ja ostaa asuntoa. Siinähän piilee riskin mahdollisuus. Siispä alkuvuoden hartaasti suunnittelimme myymistä ja viilasimme kämppää kuntoon sitä varten. Keväällä laitoimme sen myyntiin. Alkukesän siivosimme näyttöjä varten. Heinäkuussa asunto meni kaupaksi.



Muutto-operaatio oli todistus mieheni logistisesta osaamisesta: meillä oli joka ikinen laatikko numeroitu tietyn koodiston mukaan ja nämä koodit merkattiin listalle, jossa sitten kerrottiin tarkemmin laatikon sisältö. Koodit kertoivat myös sen, onko laatikko sisältöineen väliaikaisvarastossa, väliaikaiskodissa vai muussa paikassa. Hieno ja toimiva systeemi, joka sai läheiset pyörittelemään päitään!


Loppukesän siis muutimme väliaikaiskotiin ja varastoihin ja aloimme etsiä uutta asuntoa. Kerrottakoon siitä prosessista vain se, että saatoimme lähteä puolen yön maissa katselemaan (ulkoapäin) jotain asuntoa, jonka mies oli juuri löytänyt netistä. Oli ehkä vähän hermot pinnassa ja yöunet vähissä niin ihmisillä kuin koirillakin.

Syksyllä kuitenkin löysimme uuden
asunnon uudesta kaupungista. Voi sitä riemun päivää! Loppuvuosi menikin laatikoita purkaessa, remppaa suunnitellessa ja uusiin maisemiin totutellessa.

Täytyy sanoa, että kun tähän lisää pitkät työpäivät ja yhden toisen isohkon vapaa-ajan projektin, ei käsitöille jäänyt liikaa aikaa. Mutta nyt olen taas aktivoitunut ja löytänyt puikkoni. Tosin langat ovat uudessa kodissa niin ylhäällä kaapin päällä, että mies joutuu ne nostamaan alas joka kerran, kun tarvitsen. Meillä on ollut muutaman kerran keskustelua siitä, miten niitä voi tarvita esimerkiksi monta kertaa päivässä.

Ihanaa talven jatkoa - ja meille tänne etelään sen jatkuvaa odotusta!
-inari